Musiikki kuuluu kaikille

Teksti: Tanja Karpasto

Kuopiolaisille on tiedossa jännittävä vuosi, kun kauan odotettu musiikin, ilmaisutaidon ja tanssin lukiorakennus valmistuu ensi kesänä. Upouusi talo tarjoaa puitteet kaikenikäisten kuntalaisten kohtaamisille sekä erinomaiset mahdollisuudet musiikin kuuntelu- ja ilmaisutaitojen harjoittamiseen. Musiikkikeskuksen viereen noussut yhteinen olohuone soi moniäänisesti ja kasvattaa uusia uratarinoita.

”Miten saisi lapset haaveilemaan soittamisesta?” kysyy säveltäjä–kapellimestari Atso Almila. 
”Vastaus on juuri siinä, mitä malleja yhteiskunta antaa”, Almila jatkaa. ”Media on onnistunut monen urheilulajin kohdalla välittämään, mikä työmäärä on päästä huipulle. Esimerkiksi jääkiekossa nuorilla ei ole harhakäsityksiä siitä, miten paljon harjoittelua, pitkäjänteisyyttä ja treeneissä käymistä haaveet ammattilaisurasta tarkoittavat.”

Almilan mukaan aivan sama asia pätee musiikissa. Tarvitaan menestyneitä esikuvia, niin naisia kuin miehiä. Sellaisia, kuten esimerkiksi viulisti Pekka Kuusisto, säveltäjä Kaija Saariaho tai sopraano Karita Mattila.
”Yksi aivan oleellinen asia ruohonjuuritason koulutuksessa on perinteinen yhteisöllinen toiminta, kuten esimerkiksi musiikkileirit: kun mennään harjoituksiin yhdessä, niin sieltä tulee soittokavereita, joiden kanssa positiivisessa mielessä kilpaillaan ja vähän improvisoidaan.”

Almilan mielestä on huolestuttavaa, jos iloinen harrastaminen ja musiikinopettajavetoiset pienet kerhot häviävät nykyajan mallista, jota leimaavat jatkuvat säästöpaineet. ”Se on suuri kysymys”, miettii Almila. ”Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä korostuu usein se, että meidän pitäisi tuottaa huippuja. Ikään kuin heidät pitäisi poimia erilleen ja lähteä erillään kouluttamaan.” 

Sibelius-Akatemian kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professorin virasta eläkkeelle jääneen Almilan mielestä musiikkileirityyppinen toiminta, missä kaikki saavat olla mukana kuten kerhoissa ja pihaleikeissä, ovat ”julmetun” hauskoja paikkoja. Samalla pelataan vaikkapa jalkapalloa ja vanhemmat opastavat nuorempia. Almila muistuttaa, että englannin kielessä sana ”play” tarkoittaakin sekä leikkimistä, soittamista että pelaamista. Parhaimmillaan, kun yksi kyky lähtee nousemaan, niin muut ovat kannustamassa ja seuraamassa, koska ovat itsekin olleet mukana. 
”Monet saavat siitä hurjan hyvän harrastuksen: saa mennä kuoroon ja saa mennä soittamaan. Vaikka ei tekisi musiikkia ammatikseen, niin se voi helpottaa kummasti arjen painetta”, Almila arvioi. ”Musiikki ei ole niin mustavalkoista, että kun menet tästä ovesta, niin et voi muuta tehdä.”

Kuopiolaisen oppimisympäristökäsityksen valossa tämä kuulostaa juuri siltä, mihin suunnittelussa on pyritty. Kaupunki haluaa tarjota monia erilaisia mahdollisuuksia kehittyä oman osaamisensa kautta, ja mahdollisuuksia vaihtaa ympäristöjä ja luovan tekemisen paikkoja. Uusi musiikin ja ilmaisutaitojen kokonaisuus Kuopionlahden rannalla tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden saada kokemusta niin harrastamisesta ja kuin omasta urakehityksestä. 

”Kun lahjoja on, niitä pitää lähteä hyödyntämään, ja lähteä opiskelemaan”, Almila kannustaa. ”Tietyssä vaiheessa taiteessa kuuluu lähteä opettajiaan ja oppimaansa vastaan, ja rikkoa rajoja. Mutta jos ei ole opiskellut, ei tiedä mitä rikkoa.”

Kuopionlahtelaisen kapellimestarin oma opinpolku pähkinänkuoressa

Musiikkia rakastava perhe

”Yllättäen”, vastaa säveltäjä–kapellimestari Atso Almila ytimekkäästi, kun häneltä kysyy, miksi oma soitinvalinta osui juuri pasuunaan.
”Minulla oli sellainen perhe, jolle musiikki oli rakasta.” 

Almilan isä oli journalisti, joka arkkitehdiksi opiskellessaan ryhtyi toimittamaan teknillistä aikakauslehteä ja jäi sille tielleen. Muun muassa Ilta-Sanomien pääpakinoitsijana toiminut isä sairasti reumaa ja teki sen vuoksi lyhennyttä työpäivää. 
”Isä soitti reumaattisilla sormillaan pianoa, jonka loimaalainen sukulaisapteekkari oli ostanut”, Almila kertoo. ”Äidin serkku oli sitä mieltä, että meillä täytyy olla piano.” 

Almilan äiti oli invalidisoitunut nuorena sairastettuaan polion eikä hän pystynyt sen vuoksi työskentelemään tekstiilitaiteilijan ammatissa. Sen sijaan äiti maalasi ja ompeli, ja opetti pojilleen ruoanvalmistustaitoja. ”Pikkuveljeni kanssa arvostetaan sitä, että hän otti meidät mukaan keittiöön auttamaan. Tykkäämme molemmat kokkaamisesta.”

Musikaalisuus on äidinpuolen suvussa periytynyt laivanrakennusinsinöörinä työskennelleeltä isoisältä, joka oli hyvä pianisti ja Teknillisen korkeakoulun rehtori Helsingissä. Almila kertoo, että isoisän olohuoneen nurkassa oli sekä gramofoni että Pye-merkkinen televisio jo 50-luvun puolivälissä, josta katsottiin ensimmäisiä tv-ohjelmia. 
”Isoisän perheessä oli paljon lapsia, ja pianon lisäksi oli levysoitin ja laaja levyvalikoima; musiikkia laidasta laitaan, jota me äidin nuorten sisarusten kanssa kuuntelimme”, Almila muistelee ja naurahtaa, että erityisesti Stravinskyn Tulilinnut on jäänyt mieleen, koska se piti aina laittaa soimaan. 
”Stravinskin Tulilinnussa on sellainen valtava isku, kun Infernaalinen tanssi alkaa. Silloin piti juosta itkien toiseen huoneeseen pakoon. Aina. Ja kuitenkin se piti kuunnella uudelleen.”

Ensiaskeleet säveltäjän tiellä

Helsinkiläissyntyisen Atso Almilan lapsuudenkoti sijaitsi meren äärellä Ullanlinnassa, missä talot lämmitettiin haloilla ja olohuoneen seinässä oli pomminsirpaleen jälkiä. Lähikortteleissa kuvattiin kotimaisia elokuvia, joita pääsi usein näkemään ihan vierestä. Pienellä pojalla oli jännittävää, kun omasta porttikäytävästä juoksi pihalle Komisario Palmu ja naapurikujalla seikkailivat Pekka ja Pätkä. 

Samana vuonna, kun Almiloiden kodissa siirryttiin keskuslämmitykseen, tapahtui tulevan orkesterinjohtajan elämässä toinenkin merkittävä käänne.
”Suuren kivitalon toisessa päässä asui pianonsoitonopettaja Kaisa Arjava, jonka luona aloin käydä tunneilla 6-vuotiaana”, kertoo Almila. ”Arjavan mies oli ollut Helsingin kaupunginorkesterin konserttimestari, ja heillä oli kotonaan myös paljon viuluja.”

Ja niin Almila alkoi kirjoittaa ja säveltää. Ensimmäinen näytelmä Eichmannin tuomio valmistui jo 8-vuotiaana. Nuottivihkoon syntyi myös niin lyhyt näytelmämusiikki, ettei sitä voinut esittää.
”Isoisä merkkasi ylös, kun lämpsin ensimmäisen kerran pianoa, ja sanoi että tässä on sun sävellys”, Almila kertoo. ”Siitä se jotenkin alkoi hahmottua, että minähän sävellän. Isoisäni insinööriopissa ollut Kaisa Arjavan käyrätorvea soittava poika Jouni kertoi minulle myöhemmin, miten partituuri toimii ja miten orkesterille kirjoitetaan.”

Luovuutta ruokkivan ympäristön merkitys

Koulun ja ympäristön merkitys on Almilan mukaan valtavan suuri. Hän nostaa esimerkiksi oman perhetaustansa, jossa invalidisoituneiden vanhempien kanssa ei harrastettu urheilua, vaikka sitä katsottiin kyllä.
”Koulu on se paikka, missä lapsi saa niitä virikkeitä, mitä kotona ei tule”, Almila toteaa. Jonkun kohdalla se voi olla urheilu, toisen kohdalla esimerkiksi musiikki, mikä voi saada alkunsa koulun tarjoamassa ympäristössä.

”Kävin Tehtaankadun kansakoulua, ja siellä oli opettaja, joka kannusti ja antoi soittaa jotain pientä juhlissa”, Almila kertoo. ”Vein piano-opettajalleni näytille omia sävellyksiäni, joista yhden nimi oli Iskelmän keinumista. Mutta sitä ei saanut soittaa, koska iskelmämusiikkia ei siellä soitettu”, hän hymähtää.

Myöhemmin Suomalaisessa yhteiskoulussa käytiin kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesteria koko luokan kanssa eikä vaan musiikkia harrastavien kesken. Kymmenvuotisen kokeilukoulun yksi osa oli juuri se, että pääsi kokeilemaan erilaisia taidemuotoja. Tämä muodosti Almilan mielestä hyvän kasvuympäristön, mikä houkutteli tekemään asioita monipuolisesti. Myös kevyt musiikki oli erittäin vahvasti mukana kaikessa tekemisessä. 
”Me teimme yhden musikaalin lukion toisella luokalla. Otimme sävelet Oliver! -musikaalista, mutta teimme siihen oman tarinan”, Almila kertoo käytännön esimerkiksi ja lisää, että musiikin soitti yksi musiikinopettajista ja esityksen ohjasi koulun teatterikerhon vetäjä. 
”Teatterikerhossa olin Dario Fon näytelmässä Ruumis myytävänä se ruumis.”

Pasunistiksi kokeilemalla

Mutta olisiko nyt aika palata kysymykseen, miksi juuri pasuuna?
”Koulussa oli orkesteri ja kuoro”, aloittaa Almila. ”Olin aina miettinyt, että olisi kiva olla puhallinsoittaja. Eräs käyrätorvikaveri avasi soitinkaapin ja sanoi, että täällä on pasuuna, lähde kokeilemaan.”
”Menin kotitalomme kellariin harjoittelemaan, ja ensimmäisenä päivänä soitin kappaleen Katariinan kamarissa valvottiin”, Almila jatkaa. ”Kuukauden päästä olin koulun orkesterissa soittamassa. Sain aluksi tunteja tulevan lehtorini pojalta, joka oli minua vähän vanhempi. Sitten koulu tarjosi tunteja, ja niin pääsin orkesteriin soittamaan pasuunaa, kun olin 17-vuotias.”

Kun Atso Almila halusi jo nuorempana alkaa soittaa viulua, hän sai opettajakseen oopperalaulaja–laulunopettaja Taru Valjakan. Harjoittelusta ei kuitenkaan tullut laiskuuden vuoksi mitään vielä siinä vaiheessa, mutta perusteet olivat kuitenkin hallussa. Myöhemmin Sibelius-Akatemiassa opiskellessa viulunsoitto palasi osaksi harjoittelua sivuaineena.
”Jorma Panula piti tärkeänä, että jos olet kuten minä pasunisti, niin soitat myös jousisoitinta. Myös piano oli pakollinen, jotta ymmärtää konstellaatiota vähän eri suunnista.”

Säveltäjäksi kirjoittamalla

Kirjoittaminen sai jatkoa kouluaikana, kun Almila sovitti musiikkileirillä ollessaan muun muassa yhdysvaltalaisen pianisti- ja elokuvamusiikin säveltäjä Burt Bacharachin tuotantoa neljälle pasuunalle, ja muuta ”pientä” tuvan leiriläisten kanssa. 
”Kun lauloin koulun kuorossa, niin ajattelin kirjoittaa heille yhden kappaleen: Ave Marian”, Almila paljastaa. ”Toinen sävellys oli koulun orkesterille, hyvin lyhyt kappale nimeltä Kuva.” 

Kiitosta saa kannustavasta otteesta saa koulun musiikkiosaston johtaja Roy Asplund, joka oli niin kultainen, että antoi jäädä välitunnilla kuuntelemaan levyjä. 
”Minä kolusin musiikkivarastoa läpi ja kuuntelin kaikkea mahdollista”, Almila tunnelmoi. 
”Myöhemmin Sibiksessä Asplund oli meidän koulumme pääopettaja musiikissa ja johti myös koulun orkesteria. Kun sävelsin jotain, niin sitä kokeiltiin orkesterilla, ja kuorossa oli sama juttu. Siitä lähti jotenkin kytemään ajatus, että miten kivaa olisi itse liidata omat kappaleet ja näyttää, miten ne menevät.”

Yhteistyötä oppi- ja taidelaitosten kanssa

Almila näkisi mielellään paljon nykyistä enemmän yhteistyötä koulujen ja taidelaitosten kanssa. Vaikka se vaatii organisointia ja panostusta, niin mestari–kisällisuhteessa nuori oppii paljon, ja yhteisöllisyys nostattaa henkeä. 

”Minun mielestäni on valtavan inspiroivaa soittaa samaa teosta yhdessä opiskelijoiden kanssa”, Almila toteaa.
”Sitä tehdään paljon maailmalla. Itsekin olen ollut Sveitsissä tekemässä Bernin orkesterin ja Bernin konservatorion kanssa yhteistyötä. Samoin on tehty Sibelius-Akatemian ja Helsingin orkestereiden kanssa. Tämä tietysti innostaa ammattilaisia, kun mukaan tulee nuoruuden paloa. Silloin tehdään tietenkin hyvin tarkat valinnat siitä, mitä soitetaan ja mitä ohjelmistoa esitetään, ja ehkä joillekin ryhmille tehdään helpotettua ohjelmaa. Kuopiossa olemme juhlineet Taidelukion juhlapäiviä yhteistyössä oman kaupunginorkesterimme kanssa, jonka kummikoulu lukio on. Hienot oppilassoittajat ovat täydentäneet rivejämme myös Konservatorion ja ammattikorkeakoulun puolelta. Kultaakin arvokkaampia kokemuksia nuorille muusikoille!”

Mestarit Kuopionlahden lavalla

Yhteistyömuotojen toteuttamiselle on entistä paremmat mahdollisuudet, kun uusi taidelukio monipuolisine harjoitus- ja esiintymistiloineen valmistuu kaupunginorkesterin naapuriin kesällä. Salit on varustettu huipputekniikalla ja opiskelua varten on suunniteltu erinomaiset oltavat, jotta eri-ikäiset lapset ja nuoret pääsevät harjoittelemaan esiintymistaitojaan. 

Se miten Atso Almilan uratarina jatkuu orkesterin- ja kuoronjohdon opinnoilla, miten hänestä tuli kansainvälisesti menestynyt diplomikapellimestari, säveltäjä, professori, viiden lapsen isä ja lopulta kuopiolainen, on hersyvä ja anekdoottikylläinen kertomus, jonka jatko-osaa kannattaa odottaa.

Näin uuden taidelukion valmistumisen alla on kuitenkin vielä otettava selvää eräästä asiasta: Olisiko mitenkään mahdollista, että näkisimme 1960-luvun alussa kirjoitetun debyyttinäytelmän Eichmannin tuomio Kuopionlahden näyttämöllä?
”Hoo, siitäpä saattaa tulla mahdollisen romaanini nimi, jos ehtisi tässä eläkepäivillä naputella”, vastaa näytelmän käsikirjoittaja tänään.